Minun pelkoni

Pelko suojakuoren alla.

Näkyväksi tuleminen.

Uskallan.

Pois suojakuoren alta, turvaan.

Vapaus!

(Tässä postauksessa on mukana kuvia Voimauttavan valokuvauksen päivästä jossa käsittelin pelon tunnetta. Kuvaajana toimi Sinikka Tuomela.)

Tunteista pelko on ollut minulle elämässäni vaikein kestää. Pelko on vuosien saatossa näyttäytynyt ahdistuksena,  paniikkioireina, epätodellisina oloina, vatsakipuina ja muina kehollisina tuntemuksina. Nuorena aikuisena läpikäymäni psykoterapia antoi paljon eväitä ja pääsinkin pelon ja ahdistuksen alkulähteille ”pään tasolla”,  puhumalla.  Avain tasapainoon löytyi kohdallani kuitenkin tunnekehoyhteydestä. Tunteen läpikokeminen turvallisessa tilanteessa turvallisten ihmisten kanssa, sen hyväksyminen ja sen kanssa oleminen tekemättä mitään oli vaikeaa mutta loppujen lopuksi hyvin eheyttävää. Pelosta tuli tuttu. Enää se ei ole tuntematon, käsittämätön kutsumaton vieras. Se on osa minua. Tärkeä osa minua.

TUNNEKEHOYHTEYS

Mitä tunnekehoyhteys tarkoittaa? Tunteet voidaan nimetä ja tunnistaa sanallisesti, mutta ne todellakin tuntuvat kehossa, hyvin monin eri tavoin. Minulla pelko tuntuu vatsassa kivenä, möykkynä. Se tuntuu kihelmöintinä päässä ja niskassa. Jalat menevät kylmiksi ja kasvoilla tuntuu puutumisen tunnetta. Syke nousee  ja hengitys kiihtyy. Kädet ovat kylmät ja niissä saattaa tuntua vapinaa, suuta kuivaa. On vaikeaa keskittyä ja mieli laukkaa menneessä ja tulevassa, ikään kuin skannaa vanhoja kokemuksia ja suuntaa eteenpäin mahdollisia uhkakuvia etsien. Tämä on pelontunteen ydintä,  pelko tulevasta ja mukana menneet kokemukset.

Saatamme löytää menneisyydestämme kohtia, tilanteita joissa tunne on ollut liian vaikea kestää yksin, ilman turvallista aikuista. Se on jättänyt jälkensä aivojen pelkokeskukseen, luonut hälytysherkkyyden josta on hyvä olla tietoinen. Kohdallani tällainen tilanne syntyi mm. kun olin pikkutyttönä hoitopaikassa jossa koin voimakasta turvattomuutta ja pelkoa. Uusissa tilanteissa joissa pelontunne herää, on usein lisänä näiden vanhojen kokemusten tunnetta.

TURVAN MERKITYS

Mietin usein kuinka paljon kannamme tunne-elämässämme aikaisempien sukupolvien tunnekuormia. Miten paljon sotien sukupolvet kantoivat tukahdutettuja tunteita mielissään ja kehoissaan, kuinka harvoin silloin oli turvallista aikuista ottamassa vastaan pelkoa ja epätietoisuutta, aikuiset itsekin olivat omien tunteidensa kanssa kohtuuttomissa tilanteissa.

Niin, kuinka paljon minussa vaikuttaa mummoni kokemus huutolaislapsena olemisesta? Kunnantalon portailla kaupattavana, mikä nöyryytys ja pelko. Tai isoisäni vaiheet tarkka-ampujana etulinjassa. Miten sellaiset kokemukset muokkaavat ihmistä?

EPIGENETIIKKA

Epigenetiikan näkökulmasta voi olla mahdollista että aikojen saatossa kovat kokemukset näkyvät vielä monen sukupolven päässä. Tutkijoiden teorian mukaan ihmisen kohdatessa esimerkiksi vakavaa stressitilaa solut voivat muuttaa toimintaansa ja vaikuttaa epigeneettisesti seuraavalla sukupolvella tai jopa sitä seuraavalla kahdella sukupolvella ennen palautumista ”terveeksi” soluksi. Geenit eivät muutu pysyvästi mutaationa vaan muuttavat toimintaansa väliaikaisesti kohdatessaan stressiä. Mm. keskitysleirillä olleiden jälkeläisiltä mitattiin kohonneita stressihormonipitoisuuksia ja myös heidän lapsillaan hormonipitoisuudet olivat koholla.

SÄÄTELY

Pelon tunteen säätelyssä on erittäin tärkeässä osassa kehollisuus. Kehoaan voi auttaa rentouttamalla lihakset, hengittämällä rauhallisesti ja syvään, antamalla näin aivoille merkkejä siitä että nyt ollaan turvassa ja hälytystilaa voidaan alkaa laskea normaalille tasolle. Kosketus auttaa. Voi vaikka silitellä itseään ja nojata tukevasti johonkin. Jalkojen painaminen maata vasten ja kämmenien pitäminen tasolla tai omilla polvilla maadoittaa myös kehoa.  Keskushermosto rauhoittuu kosketuksen ja maadoittumisen kautta. Stressihormonien eritys vähenee.  Mielikuvassa voi ajatella puhuvansa aikuisena omalle sisäiselle lapselleen, ottaa hänet syliin ja rauhoitella, luoda näin uusia turvan kokemuksia entisten turvattomien rinnalle. Pikkuhiljaa turvattomuuden tunne laimenee ja kenties väistyy kun tunnemuistot saavat korjaavia kokemuksia.

On hyvin tärkeää ja opettelemisen arvoinen tunnetaito että toimii pelon tunteen kanssa tässä hetkessä, reaaliajassa eikä pelkästään aikaisempiin  tunnekokemuksiin perustuen. On hyvä tiedostaa ja ymmärtää historiansa mutta huomioiden rinnalla sen että kaukaa kumpuavat tunteet eivät ole koko totuus. Voimme työskennellä tunnetasapainomme hyväksi monin tavoin ja pikkuhiljaa sen kautta elämä selkiytyy.

Voisi sanoa niin että voimakkaat tunnekokemukset, joissa huomamme olevan jonkinlaista ”lapin lisää” eli jokin ylimääräinen lataus sen hetkiseen tilanteeseen suhteutettuna, ovat meille kuin viestejä menneestä.  Arvokasta ja kohtaamisen arvoista tietoa siis. Kun niissä hetkissä pyrkii ottamaan vastaan pakenemisen sijaan, tekee itselleen suuren palveluksen. Kuuntelee sisäistä lastaan ja sen myötä myös omien lasten tunteiden vastaanottaminen helpottuu.

OMA TUNNE JA LAPSEN TUNNE

Usein onkin niin että ne lastemme tunteet joita meidän on vaikea kohdata ja kestää ovat juuri niitä jotka ovat omassa tunnehistoriassamme jääneet kohtaamatta.

Tässä on koskettava kuvaus lapsen pelon kohtaamisesta Irene Kristerin kirjasta Vahvaan vanhemmuuteen: ”Tyttö vapisi sylissäni. Pelko täytti hänet kokonaan. Joka solu oli täynnä tuota kammottavaa tunnetta. Pidin lasta tiukemmin sylissäni. ”Äiti ota pois tämä tunne minulta, se tuntuu pahalta!” Hän itki täristen rintaani vasten lohduttomasti. Sydäntäni särki enkä voinut tehdä mitään. En voinut vapauttaa häntä tuosta tunteesta. Putosin yhdessä lapseni kanssa pelkoon, joka oli minulle joskus ollut niin tuttu seuralainen. Olin ihmeissäni lapsen tunteen suuruudesta. Näinkö paljon minäkin olen pelännyt? Ottiko sen joku vastaan? Muistanko, mihin tunne katosi? Tässä kohtaa olin voimaton. Pidin pelosta vapisevaa lasta sylissäni ja toivoin että sylini riittää. Rukoilin mielessäni ja kiitin avusta, jota olin saanut. Tiesin, että en aiemmin olisi kyennyt ottamaan vastaan tyttäreni ilmaisemaa pelon määrää. Vähitellen lapsi rauhoittui sylissäni. Juttelimme vielä pitkään pelosta. Kerroin myös hänelle miten rohkea hän oli ollut uskaltaessaan puhua pelosta ja vielä tuntea sitä. Vain rohkea ihminen uskalstaa pelätä. Lapsi nukahti rauhallisen ja tyytyväisen näköisenä viereeni. Kyyneleet valuivat poskilleni. Sylini oli sittenkin riittänyt.”

Lainaus samasta kirjasta :”Näyttää siltä, että lapsemme tarvitsevat meiltä eniten sitä, että kestämme heidän tunteensa ja kannamme liian rankat asiat heidän puolestaan. Se on vaikeaa. Voin kuitenkin vakuuttaa, että mitä paremmin pystymme kohtaamaan ne, sitä helpompaa meille on olla lastemme kanssa.”

Tutustuminen pelkoon laajalti on tehnyt minulle hyvää. Olen valtavan iloinen tästä kaikesta . Vapaus!

Kommentoi kirjoitusta

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *