Kielessämme moni tunteiden liikettä kuvaava verbi on hätkähdyttävän raju ja kielteinen. Tunnetilannetta kuvataan usein näin: “Pitkään sinniteltyään hän murtui ja romahti lattialle itkemään.” Entä jos sama kuvattaisiinkin: “Hän antoi vihdoin tunteensa tulla ja laskeutui lattialle ottamaan itkunsa vastaan.”
Olen hyvilläni että kotimatka sujuu rauhallisesti, puistossa kinasteltiin ja itkettiin, nyt on seesteinen tunnelma. Bussi pysähtyy ja keski-ikäinen mies katsoo minuun poistuessaan, sanoo: Voisi ajatella muitakin kuin itseään, menkää kotiinne meluamaan. Pahoitan mieleni, loppupäivä menee ankeissa ajatuksissa. Mikä oikeus miehellä oli moittia lasten iloa?
Tunteista pelko on ollut minulle elämässäni vaikein kestää. Pelko on vuosien saatossa näyttäytynyt ahdistuksena, paniikkioireina, epätodellisina oloina, vatsakipuina ja muina kehollisina tuntemuksina. Nuorena aikuisena läpikäymäni psykoterapia antoi paljon eväitä ja pääsinkin pelon ja ahdistuksen alkulähteille ”pään tasolla”, puhumalla. Avain tasapainoon löytyi kohdallani kuitenkin tunnekehoyhteydestä.
Tuntuuko siltä että onnellisen elämän määritelmä on lupsakkaa arkea ja flowta, mukava sekoitus hyvältä tuntuvia tunteita, turvallista peruselämää kroppa mieli ja koti kondiksessa. Ei pelkoa eikä huolta, mielenmyllerryksestä puhumattakaan.
Kun kirkastan mielessäni kuvan siitä mitä kohti olen menossa, näen kuvan lapsen katseesta. Lapsi, tyhjä taulu johon hänen kohtaamansa ihmiset ja kokemukset kirjoittavat omia merkintöjään, luovat hänen karttaansa, todellisuuttaan tästä maailmasta...
